Unikoulu, mikä kirosana!

Netistä, vauvalehdistä sun muualta löytyy jos jonkinlaisia unikoulusuosituksia ja virityksiä. Oikein sydäntä kylmää välillä lukea "onnistuneita" tarinoita unikouluista. Ja heti alkuun pitää sanoa, että en kiellä, etteikö äidin (tai isän) jaksamisellakin ole merkitystä ja unikoulujakin on erilaisia ja osa jopa ihan inhimillisiä. Ja osa lapsista (tai siis vauvoista) on helpompi saada itsekseen nukahtamaan kuin toiset. Toisilla on sisäänrakennettu rytmi todella vahva ja nukahtavat kunhan laskee sänkyyn. Ja toiset lapset eivät halua jäädä ollenkaan yksin nukkumaan ja huutavat kurkku suorana, jos vanhempi yrittää livahtaa makuuhuoneesta ennen täydellistä simahtamista. Meille on suotu yksi näitä jälkimmäisiä tapauksia. Olemme jopa siitä harvinaisia, että meillä lapsi nukkuu aika paljon paremmin, kun saa nukkua vanhempien välissä. Viimeistään aamuyöllä pitää päästä kainaloon nukkumaan.

Sen suurempaa faktaa ja tutkimustietoa mulla ei ole käsillä, mutta tässä ajatuksia, jotka kumpuavat äitiyden tuomasta kokemuksesta.

Ensinnäkin jokaisen vanhemman pitäisi ennen unikouluun tai vastaavaan ryhtymistä tarkastella asiaa lapsensa näkökulmasta. Onko lapsi tarpeeksi vanha yövieroitukseen, nukahtamaan itsekseen, nukkumaan yönsä heräämättä tai mikä vanhemman tavoite lapselleen onkaan. Itse olen aina ajoittain (lähinnä oman jaksamisen ja lapsen parempien yöunien vuoksi) yrittänyt esimerkiksi yövieroitusta. Mutta joka kerralla lapselta on tullut niin kovat vastalauseet, ettei asiassa ole ollut mitään järkeä. Jos lapsen on nälkä, niin pakkohan sen on yömaitonsa saada, vaikka joku tilasto sanoisikin, että yli yksivuotiaan, tai puolivuotiaan ei tarvitse öisin syödä. Piti siis odottaa, että aika on kypsä ja lapsi valmis asiaan. Kyllähän se välillä hiukan sapetti herätä monta kertaa yössä imettämään, mutta aika nopeasti tämä pikkulapsiaika kuitenkin menee. Toisaalta hieman enemmän ymmärrystä annan äideille, jotka joutuvat palaamaan töihin aikaisessa vaiheessa, itse en olisi näillä yöunilla ollut kovin työkuntoinen.

Toiseksi, vanhempien pitäisi olla avoinna kuuntelemaan sydäntään ja perääntymään tarpeen vaatiessa. Jos jokin asia tuntuu pahalta tehdä lapselle, niin silloin olisi hyvä luottaa siihen ajatukseen ja olla tekemättä asiaa (ajatus Alfie Kohnin kirjasta). Tämä pätee kaikkeen lastenkasvatuksessa, mutta erityisesti tämä on unikouluun sopiva.  Jos tuntuu kamalalta huudattaa/itkettää tuntikausia (tai edes minuuttia) lastaan, niin ehkä olisi hyvä myöntää, että se ehkä onkin kamalaa. Ja lapsesta varsinkin. Tää nyt varmaan nostaa karvat pystyyn joiltakin vanhemmilta, mutta mun mielestä on ihan käsittämätöntä, että joku pystyy omaa kullannuppuansa itkettämään ilman, että on itse läsnä tarjoamassa tukea ja lohtua ja syliä tai mitä lapsi nyt onkaan vailla. Mulla vaan sydän särkyy, jos joku jättää lapsen yksin itkemään. Etenkin jos se yksin itkeminen tapahtuu pimeässä makuuhuoneessa. No, mua sitten onkin soimattu siitä, kun otan lapsen lähes aina syliin, kun lapsi itkee. Kuulemma pilaan lapsen ja hemmottelen liikaa ja mitä vielä. No, mun äidinvaisto sanoo, että jos lapsi saa lohtua sylistä, niin lapselle paras paikka oppia tunteiden hallintaa on sylissä, missä voi rauhassa itkeä pahan mielen pois ja samalla lapsi saa kokemuksen, että kelpaa, vaikka olisikin vihainen/surullinen tai mikä nyt onkaan itkemisen syy. Ja tietenkin lapsi oppii samalla, että tunteet on ok ja on myös ihan ok ottaa tukea vastaan, jos on allapäin. Asioista ei tarvitse selvitä yksin, etenkään silloin, kun on vasta vähän reilun vuoden. Eikä aikuisenakaan, harmittavan moni aikuinenkaan ei osaa hakea tukea ja lohtua edes omalta kumppaniltaan vaan painii yksin ikävien tunteiden ja ajatuksien kanssa. Tällaisia itsekseen pärjääjiä meistä on koulutettu.

Kolmanneksi, yritä ymmärtää lapsesi tarpeita ja älä lannistu takapakeista.
Tällä viittaan siihen, että lähes kaikilla lapsilla tulee vaiheita ja aikoja, jolloin nukkuminen on vaikeampaa tai tulee herättyä monta mertaa yössä. Olen jotenkin surullisena kuunnellut joidenkin äitien raivoamista asiasta, ihan niinkuin lapsi heräisi tahallaan. Osa jopa ajaa huudatusunikoulun läpi monta kertaa, kun aina lapsi alkaa jossain vaiheessa heräilemään. Itse yritän aina ensin ongelmatilanteessa (oli se sitten nukutus tai joku muu aihe) ajatella asiaa ensin lapsen näkökulmasta. Miksi lapsi herää, onko kipuja, kaipaako syliä ja turvaa, onko nälkä tai jano, onko lapsi oppinut juuri liikkumaan tai jotain muuta uutta jännää, joka tulee uniin asti häiritsemään vai voiko kyseessä olla allergiset oireet tai muu fysiologinen ongelma. On jotenkin vaikeaa ajatella, että lapsi heräisi ilman syytä vain kiusatakseen vanhempiaan. Tämän kun pitää mielessä niinä öisinä pimeinä tunteina, kun itseä väsyttää ja ottaa päähän ja univelkaa on jo muutenkin ja lapsen kanssa joutuu valvomaan, niin on ja askeleen pidemmällä. Onhan se vaikeaa valvoa väsyneenä, eihän valvottamista turhaan käytetä kidutuskeinona, mutta kun kaivaa sielustansa edes pienet empatian tunteet, niin valvomista jaksaa hiukan paremmin. Voin itsekin myöntää, että pariin otteeseen on hiukan hermot menneet, kun ei lasta saanut unille. Siinä vaiheessa piti vaan katsoa peiliin ja tehdä asennemuutos. Ei se ole lapsen vika, että telkkarista tulee joku muka hyvä ohjelma, jota haluisin seurata ja siksi haluaisin lapsen nukahtava x-minuutissa. Tai se, että olen unohtanut tehdä itselleni ruokaa, ja on niin nälkä, että näköä haittaa, ja lapsen sängyssä venkoilu ottaa vaan armottomasti päähän. Eikä sekään ole lapsen vika, että naapurin lapsi nukahtaa itse, kunhan sen vie sänkyyn ja oma mukula ei sitä samaa tee. Yllättävän paljon auttoi tällainen pieni aivopesu. Tämän hetken, kun lapsi minua tarvitsee ja on näin pieni, kestää vain hetken ja olisi vääryys olla antamatta lapselle aikaa ja läsnäoloa, jos se lapselle on sillä hetkellä tärkeää.

(Pitipä käydä nukuttamassa lapsi. Jos ajatus on hukassa, niin johtuu siitä)

Pehmeämpi vieroitus
Meillä homma on toiminut tai ollut toimimatta näin. 1 v 3 kuukauden ikään asti imetin lasta päivällä ja yöllä silloin, kun lapsi oli sitä vailla eli joskus vähemmän ja joskus lähes koko ajan. Viimeinen kuukausi kyllä oli hidasta vieroitusta, koska uuden raskauden vuoksi maitovarat ehtyi ja imetys oli aika näennäistä. Lapselle toki tärkeää, mutta itseä alkoi tuskastuttamaan, kun rinnat kipeänä ja lapsi ei koskaan saanut tarpeekseen maitoa ja imetykset venyivät ja venyivät. Pullo tai tutti ei ole meillä kelvannut, joten niistä ei ollut apua tähän. Onneksi lapselle alkoi vihdoin kelvata lehmän maito, jolla olemme sitten korvanneet äidinmaidon kaipuun. Imetyksen lopettaminen oli siinä mielessä hankalaa, että se on liittynyt vahvasti yöunille menoon sekä yöllä uudelleen nukahtamiseen. Mutta pikkuhiljaa aloin lyhentämään imetyksen kestoa, eli irroitin otteen rinnasti, kun lapsi rauhoittui. Jos lapsi yltyi uudestaan itkemään, niin yritin antaa vettä nokkamukin tyylisestä pullosta. Jos lapsi ei vettä huolinut, niin imetin taas hetken ja irrotin otteen. Näin lapsi ei nukahtanut rinnalle vaan rauhoittui muuten. Jossain vaiheessa aloin tarjoamaan pelkkää vettä öisin, kun lapsi heräsi tai jos ei vesi kelvannut, niin yritin silittää lapsen uneen uudelleen. Joskus itku oli sen verran voimakasta ja oma jaksaminen kortilla ja turvauduin lyhyeen imetykseen. Lopulta sitten huomasin, että lapsi ei maitoa yöllä tarvitse ja silloin tuntui hyvältä ajankohdalta olla antamatta rintaa nukutuksen hetkellä. Jonkin verran tuli itkua, enemmän kylläkin raivoamista, kun ei saanutkaan maitoa, mutta otin syliin (jos lapsi kelpuutti sylin) tai silittelin tai olin vain läsnä. Muutaman illan jälkeen alkoi jo helpottamaan. Sen jälkeen myös yöunet rauhoittuivat aika tavalla. Jokusen yön lapsi heräsi janoisena ja annoin vettä, mutta on meillä jo parit yöt nukuttu ihan kokonaankin.

Nyt seuraava haaste onkin saada lapsi nukahtamaan hieman nopeammin ja mieluiten omaan sänkyyn (putoamisvaaran vuoksi). Eilen pinnikseen laitto sai aikaan vain kauhean itkun. Nukutin siis meidän sänkyyn ja siirsin nukkuvan lapsen omaan sänkyynsä. Tänään muru oli sen verran väsynyt, että unilaulun jälkeen makoili hetken meidän sängyssä, mutta onnistuin puoliksi hereillä olevan lapsen siirtämään ilman itkua omaan sänkyynsä. Muutama minuutti ja sain poistua makkarista. Ah, tällaista kun tämä olisi aina. No tässäkin asiassa, kuten yövieroituksessa, meinaan mennä tilanteen mukaan ja omia sekä lapsen tarpeita kuunnellen. Jos lapsi tarvitsee syliä, tai sen verran kokonaisvaltaista läheisyyttä, että pinnikseen laitto tuntuu eristykseltä, niin sitten nukutan meidän sänkyyn. Jos taas jää pinnikseen suosiolla, niin nukutan sinne. Pikkuhiljaa varmaan yritän vähentää silittelyjä, jos lapsi nukahtaa ilmankin, ja lopulta ihanteellista olisi, että lapsi jää omaan sänkyynsä ja itse voin poistua makuuhuoneesta ennen lapsen nukahtamista. Tavoiteaika olisi, että maaliskuussa lapsi nukahtaisi suht koht iisisti, koska silloin meille saapuu uusi nukutettava. Aikaa on siis noin neljä kuukautta. Mutta jos ei onnistu, niin sitten yritetään vaan pärjätä jotenkin.