Surullista, mutta tavan kansalaisilta tulee aivan erilaista viestiä jäähyjen ja rangaistuksien tarpeellisuudesta. On surullisia kommentteja, kuinka "minäkin sain aina piiskaa, kun olin ollut tuhma ja ihan hyvin kasvoin aikuiseksi" (olen vain katkera ja vihainen, enkä pysty luottamaan läheisiini ja puran turhautumistani viattomiin sivullisiin, tämä siis oma kärjistetty huomioni). Toiset syyttävät nuorison rappiotilaa sillä, että lapset eivät ole saaneet tarpeeksi piiskaa, kuten kultaisella seiskytluvulla. Itse taas pidän mahdollista nuorison rappiotilaa, tai pikemminkin ihmisten lisääntyvää henkistä pahoinvointia seurauksena siitä, että vanhempia ei kiinnosta olla läsnä lastensa elämässä. On joko liian kiire toteuttaa itseään tai työstressi vie kaiken energian ja lapset on helpompi komentaa jäähylle, kuin kuunnella heidän asiansa tai auttaa heitä selvittämään ongelmansa. Monet myös perustelevat jäähyjä ja rangaistuksia sillä, ettei tilanteessa auta muu, kuin lapsen rankaiseminen. Pelkällä puhumisella lapsi vain toistaa kielletyn asian loputtomasti ja vasta rankaisun uhka saa lapsen olemaan kiltisti. Itse taas uskallan olla eri mieltä tästäkin. On aivan eri asia kiljua lapselle satoja kertoja päivässä, että älä tee sitä tai älä tee tätä, kuin kertoa lapselle oikeampi tapa toimia. Luin jostain, että lapset haluavat luonnostaan olla vanhemmille/ympäristölleen mieliksi, sen takia kiellot saavat aikaiseksi vain kapinaa, koska lapsi hämmentyy siitä, että tekee koko ajan väärin eikä koskaan onnistu miellyttää vanhempiaan. Sen vuoksi onkin parempi kertoa lapselle, joka esimerkiksi menee availemaan aikuisille tarkoitettuja kaappeja, että laitahan ovi kiinni, noin, mennään leikkimään jollain leikkimiseen soveltuvalla asialla. Toimii jopa taaperolla, vaikka hienosäätöä tietenkin vielä tarvitaan.
Joskus epätoivottuun käytökseen on myös syynsä. Lapsi voi olla stressantunut tai turhautunut tai haluaa huomiota tai ihan mitä vain, mutta jos syy käytökseen on löydettävissä, niin eikö ole helpompaa jutella lapsen kanssa ja selvittää, mikä tekisi lapsen olon kivemmaksi. "Korjaamalla" syyn ei sitten ole enää seuraustakaan. Tällaisissa tilanteissa rankaiseminen saa lapsen vain vihaisemmaksi, hänellähän on paha mieli jostain asiasta, ja hän haluaisi ymmärrystä ja helpotusta oloonsa, mutta sen sijaan saakin vain hylkäyskokemuksen tai menettää jonkin asian, lelun, mukavan tekemisen tai vanhempien rakkauden.
Joskus taas lapsen käytökseen ei löydy muuta syytä, kuin että hän on lapsi. Tietyn ikäiset lapset nyt vain tekevät tietynlaisia asioita, tai eivät osaa tehdä tiettyjä asioita tai mahdollisesti eivät tajua jostakin teosta aiheutuvia seurauksia. Tässäkin tapauksessa on ihan idioottimaista rangaista lasta siitä, että hän käyttäytyy kuten lapset käyttäytyy. Ja joskus lapset tekevät virheitä, samalla tavalla kuin aikuisetkin. Jos itse unohdat ostaa maitoa kaupasta, niin olisiko se mielestäsi ihan ok, että kumppanisi passittaisi sinut ikävuosia vastaavan minuuttimäärän kestävälle jäähylle, tai sanoisi, ettei halaa sinua, ennen kuin olet miettinyt tekoasi ja pyytänyt anteeksi? Lapsetkin ovat inhimillisiä, ja kaipaavat ymmärrystä samalla tavalla kuin aikuisetkin.
Eräässä kasvatuskirjassa (en muista nimeä, enkä itse ole kirjaa lukenut) kehoitetaan myös miettimään, että onko ongelma vanhemman vai lapsen. Jos sinua häiritsee se, että lapsesi tyhjentää jonkin laatikon lattialle ja levittää tavarat ympäriinsä, niin ongelma on sinun eikä lapsen. Sinulla on mahdollisuus esimerkiksi tyhjentää laatikko levitettävästä tavarasta tai hankkia laatikkoon lapsilukko tai olla yksinkertaisesti välittämättä lapsen touhuista. Tietyn ikäiseltä lapselta pystyy jo pyytämään, että hän siivoaa tavarat takaisin laatikkoon tutkittuaan niitä tarpeeksi. Ylipäänsäkin monet vanhemmat yrittävät kontrolloida ja määrätä lapsiaan liikaa, jolloin tietenkin on odotettavissa aika paljon konflikteja ja tilanteita, joissa lapsi kokee oman määräämisvaltansa rajatun tarpeettomasti. Valitsemalla omat taistelunsa (kuten, että ketään ei saa lyödä tai loukata sanallisesti, tavaroita ei hajoiteta, aikuisen jutellessa lapsi odottaa vuoroansa, mutta ei tietenkään kohtuuttoman pitkään jne) pääsee paljon helpommalla ja lapsikin todennäköisesti kuuntelee vanhemman toivomuksia/pyyntöjä paremmin silloin, kun saa enimmäkseen olla "rauhassa" käskyiltä ja komennoilta.
Usein määräyksiä ja sääntöjä perustellaan sillä, että lapselle ei saa antaa liikaa vapauksia, koska muuten hän hämmentyy ja tuntee olonsa turvattomaksi. Ehkä tämäkin on osaksi totta ja itsekin tiedän, että tietyt asiat määrään minä, koska olen aikuinen ja vastuussa lapsesta. Mutta tämä ei missään nimessä estä aikuista kuuntelemasta lastaan ja lapsensa mielipidettä asiasta ja jos on aihetta, niin vanhempi voi joustaa omista mielipiteistänsä ja tehdä kompromissin lapsen hyväksi. Lapselle on tärkeää tietää, että hänenkin mielipiteillänsä ja ajatuksillansa on väliä ja ne ovat merkittäviä eivätkä turhanpäiväisiä. Emme voi määrätä lasta täysi-ikäiseksi asti ikinä kuuntelematta heidän omia mielipiteitään tai antamatta heidän tehdä omia ratkaisujaan ja sitten yhtäkkiä olettaa, että nyt lapsi osaa toimia täysin itsenäisesti ja oikein, koska olen vanhempana aina tehnyt "oikeat" päätökset hänen puolestansa. Joskus on myös ihan paikallaan antaa lapsen tehdä virheitä ja itse tulla siihen johtopäätökseen, että tämä asia ei kannattanutkaan.
Itse siis yritän pärjätä lapsieni kanssa ilman rangaistuksia. Tietenkin joskus varmaan tapahtuu tietynlaisia seuraamuksia, esimerkiksi jos lapsi heittelee kaiken ruoan lattialle, eikä enää syö, niin ruokailu loppuu, jos näyttää siltä, että lapsella ei ole enää nälkä. Mutta tämä ei ole rangaistus, vaan jos lapsella ei ole enää nälkä, niin se ei oikeuta ruoalla leikkimistä vaan silloin ruoka korjataan pois ja jatketaan jotain oikeaa leikkiä.
Olen myös ihan pienestä vauvasta asti ottanut lapseni syliin, jos hän itkee jostain syystä. Joskus kun on ollut jotain todella tärkeää puuhaa kesken ja lapseni on kitissyt tylsyyttä tms niin olen tehnyt asiani loppuun ja vasta sitten huomioinut lapseni. Mutta pääpiirteissään olen yrittänyt olla aina lapseni saatavilla, jos hänellä on ollut paha mieli. Ja näin toimin edelleenkin, jos hänelle tulee suru tai kiukku. Olen kuullut, että kaikki lapset eivät syliä kelpuuta kiukun hetkellä, mutta en ole varma paljonko se vaikuttaa, jos monesti on saanut itkeä yksinään pahan mielen tultua. Voi olla, että tämä on enemmän persoona kysymys, mutta voi myös olla, että lapsi on oppinut olemaan ilman sylin lohtua. No jokatapauksessa olen onnellinen siitä, että meillä syli ainakin vielä kelpaa, vaikka olisin itse lapsen kiukun aiheuttanut. Sylillä ja kosketuksella on ihanan rauhoittava vaikutus lapseen (ja aikuiseenkin) ja sylissä on helppo sanoittaa lapsen tunteita ja jutella tilanteesta. Tämä on osaksi meidän arjen helpotus ja lapseni tyyntyy aika nopeasti eikä minkunkaan tarvitse kuunnella monen tunnin kiukkuamista ja kitinää.
Lapseni ei osaa vielä puhua, joten välillä on aika hankalaakin tajuta, että missä mättää. Joskus se on todella pieni juttu minun näkökulmastani, mutta lapseni jatkaa inttämistä, kunnes tajuan homman jujun. Kyse voi olla esimerkiksi jostain tietystä lelusta, jonka lapsi haluaa käteensä, ennen kuin jatkamme asiaa, mitä olimme tekemässä. Kerran lapsi halusi laittaa juomapullonsa takaisin pöydän päälle, mistä sen alunperin otimme. Olisin tietenkin voinut jyrätä lapsen halun yli ja tehdä, kuten olin alunperin suunnitellut ja kuunnellut kiukkua kauemmin. Mutta kun meillä ei yleensä täällä kotona ole sen kummemin kiirettä, niin koen mielekkäämmäksi sekä itseni, että lapseni kannalta, selvittää lapselle tärkeä asia, vaikka itseni mielestä se olisi kovinkin vähäpätöinen. Omasta lapsuudestani on juurikin jäänyt parhaiten mieleen kohtaamiset aikuisten kanssa silloin, kun minun sanaani, mielipidettäni, tahtoani tai asiaani on väheksytty sen vuoksi, että olen lapsi ja automaattisesti vähäpätöinen tai "väärässä". Nämä asiat jäivät pitkiksi aikoihin kalvamaan mieltä ja aiheuttivat kovasti pahaa mieltä. En halua, että lapseni kokee vanhempiensa osalta tällaista alentamista. Omalla kohdallanikin onneksi nämä muistot liittyvät muihin aikuisiin, kuin omiin vanhempiini.
Tässä maratonpostaus, mahdollisesti jatkan aiheesta myöhemmin. Nyt tämä jo tuntuu liian pitkältä, vaikka kaikkia aspekteja en ehtinytkään käydä läpi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti