Olen taaperon äiti ja toinen lapsi on tulossa. (Mieskin löytyy!) Äitinä siis alkutaipaleella, mutta ideoita lapsen kanssa olemisesta sekä kasvatuksesta on jo kaikenlaisia.
Olen tällainen kotipsykologi ja kovasti kiinnostaa ihmisten käyttäytymiseen vaikuttavat asiat ja olenkin tehnyt pohdintoja sekä päätelmiä seuraamalla lähipiirin perheitä, mutta myös ihan tuttuja sekä tuntemattomia aikuisia työpaikoilla ja oikeastaan missä vain. Ennen omaa lasta minulla oli kaikenlaisia näkökulmia lastenkasvatukseen ja muuhun. Olin pääpiirteissä sitä mieltä, että autoritäärinen kasvatus on ainoa oikea tapa. Lasta ei tietenkään saisi lyödä, mutta pieni nippaus tai tuntuvat rangaistukset tottelemattomuudesta sun muusta olisivat ehdottoman tarpeelliset. Tiukka pitää olla, ja lapsen pitää tietää, kuka määrää. Lapselle huutaminen ja nöyryyttäminen ja tarpeettomasti pahan mielen tuottaminen on kuitenkin aina tuntunut pahalta, jos sellaista olen nähnyt, mutta en kokenut oman ajattelutavan olevan ristiriidassa tämän asian kanssa. KUNNES se oma kullanmuru syntyi!
Olen melko aktiivinen erinäisillä keskustelupalstoilla, joten monelaiset kasvatustavat on tullut tutuiksi sieltäkin ja sitä kautta huomasin, miten eri tavalla joku toinen näkee äitiyden. Itselle tuli heti lapsen synnyttyä niin vahvat suojelutuntemukset, että tuntui aivan absurdilta lukea muiden äitien keskusteluja tietyistä aiheista. Kuten lapsen hoitoon jättäminen päiviksi, unikoulut, oman elämän rajoittuminen, lapsen kouluttaminen ja rankaiseminen jne. Monen mutkan kautta löysin Kiintymysvanhemmuusryhmiä ja sieltä aivan mainion käsikirjan vanhemmille: Alfie Kohn- Unconditional parenting.
Minulle varaukseton vanhemmuus (ja rakkaus) sekä eräänlainen kiintymysvanhemmuus tuntuu hyvinkin omalta kasvatustavalta, ainakin tällä hetkellä. En silti soimaa muiden vanhempien erilaisia ratkaisuja, kaikki lapset ovat erilaisia ja samaten vanhemmat sekä elämäntilanteet. Minun ideaalisessa maailmassa kaikki toimisivat ihanteellisesti ja oikein lapsen näkökulmasta, mutta mahdotontahan se on. En itsekään aina osaa ja jaksa olla ihanteitteni mukainen. Mitä väsyneempi olen, sitä heikommin suoriudun taaperon eteeni lataamista haasteista. Mutta ainakin yritän parhaani. Ja aika hyvin olen onnistunutkin tähän mennessä. Enimmäkseen meidän arki on ihanaa, hauskaa, hellyyttävää ja ongelmia on hyvin vähän. En tiedä, kuinka paljon oikeasti omat tekemiseni ovat asiaan vaikuttaneet ja paljonko on kiinni ihan meidän perhedynamiikasta sekä hyvin yhteensopivista sekä rauhallisista luonteistamme. No aika näyttää, kunhan uusin tulokkaamme on putkahtanut ulos. Jotenkin minulla on sellainen hytinä, että sieltä on tulossa aivan erilainen lapsi, kuin tämä esikoinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti