Minulle oli tärkeää jo raskausaikana suojella tulevaa lastani. Olen jo pidempään ollut huolissani kemikaaleista ja niiden vaikutuksesta ihmisiin, eläimiin ja luontoon. Sen vuoksi olen jo pidempään hippeillyt ja yrittänyt elää lisäaineetonta ja mahdollisimman kemikaalivapaata elämää. Raskaana ollessa tämä tietenkin vielä korostui. Lopetin deodorantin käytön (käytössä kristallikivi ja kookosöljy), en värjännyt hiuksiani (paitsi kerran luomusti), käytin luomupalashampoota ja käytin vain kookosöljyä kosteuttamaan ihoa. Yritin syödä terveellisesti ja käytin lisäravinteista d-vitamiinia (vahvaa), mustaherukkaöljykapseleita, magnesiumsitraattia sekä maktohappobakteereja. Keskivaiheen jälkeen tarvitsin myös rautalisää joten käytin floradixiä, joka nostikin rauta-arvoja mukavasti. Yritin myös elää mahdollisimman rentoa ja stressitöntä elämää, jottei vauva saisi kauheasti stressihormoneja. Kävin myös vyöhyketerapiassa raskauden ajan ja koin sen erittäin tarpeelliseksi ja auttoi hyvin kaikenlaisiin vaivoihin. Käytin myös tarpeen mukaan homeopaattisia tuotteita. Kerran viikossa kävin äitiysjoogassa. Kävin loppuun asti myös kuntosalilla ja erilaisilla ryhmäliikuntatunneilla. Ja olo oli mitä mainioin koko raskauden ajan.
Synnytyksessä minulle oli tärkeää, että sain synnyttää luomusti. Tietenkin tausta-ajatuksena oli turvautua lääkkeisiin, jos se olisi ollut synnytyksen kannalta tarpeellista. Parhaimmat kivunlievitykset olivat joogalaulu, tens-laite sekä lämpötyynyt. Hetkeksi pääsin myös ammeeseen ja sekin oli aivan ihana keino lievittää kipua, etenkin jos olisin hieman aiemmin päässyt pulikoimaan. Synnytys meni ihanasti ja suunnitellusti ja sain heti terveen vauvan ihoa vasten. Toivomuslistalla oli myös rauhalliset ensi hetket ja sekin toteutui. Saimme pari tuntia ihmetellä yhdessä maailmaa, ennen kuin lapsi mitattiin ja kapaloitiin.
Täysimetys oli myös yksi tavoitteista. Siinäkin onnistuin melkein. Aluksi jouduin pari kertaa tarjoamaan korviketta, jotta kipeät rintani saivat edes hetken levätä. Mutta pari tahmeaa ensikuukautta kärvisteltyäni imetys alkoikin tuntua aivan ihanalta. Sitä sitten kestikin 15 kuukautta, kunnes tämä uusi raskaus laittoi maitohanat kiinni ja oli vähän pakko lopettaa.
Olemme eläneet melko lapsentahtisesti. Imetin silloin kun lapsi sitä halusi. Lapsi on päässyt syliin/kantoliinaan aina kun on sitä halunnut. Syödään ja nukutaan silloin kun nälättää tai nukuttaa. Jonkinlainen rytmikin on, mutta aika löyhästi toimii tällä painoksella. Lapsi nukkuu enimmäkseen perhepedissä. Ensimmäiset kuukaudet aina meidän vieressä, mutta opittuaan liikkumaan enemmän, on ollut pakko siirtää alkuöiksi pinnasänkyyn, ettei putoa. Nykyään taapero nukkuu alkuyön pinniksessä ja joskus aamuyöllä rääkäisee ja silloin siirrän viekkuun nukkumaan, jolloin saadaan kaikki heti unen päästä kiinni.
Unikouluja ei olla pidetty. Oikeastaan kavahdan lapsen liian aikaista itsenäistämistä ja yksin itkettämistä. Olisihan se kiva, kun olisi sellainen itsekseen nukahtava lapsi, mutta meille ei nyt sattunut sellaista ja ei tuntunut oikealta opettaa sellaista hirveän huudon kanssa. Olen siis yrittänyt kyllä jättää lapsen aina ajoittain itsekseen nukahtamaan, mutta kun lapsi kerran kaipaa toista vanhempaa seurakseen ja turvakseen niin pitäähän siellä sitten jonkun olla. Yövieroittaminen ja samalla imetyksen lopettaminenkin tehtiin hyvin hitaasti kuukauden aikana. Itkuilta ei kyllä vältytty, mutta olin koko ajan lapsen lähellä tai lapsi sylissä ja onneksi itku oli harmistusitkua, kun ei saanutkaan maitoa tarpeeksi. Aiemmin, kun yritin vähentää yösyöttöjä, oli itku niin hätää täynnä, ettei pystynyt vähentämään. Nyt aika oli kypsä, ja tajusihan lapsi itsekin, että vähän turhaa se tissin imeminen on, kun ei oikein maitoakaan tullut enää.
Elämme aikamoisessa symbioosissa taaperon kanssa. Isä on onneksi aivan yhtä pop kuin äitikin, mutta olosuhteiden vuoksi, olen lähes aina lapsen kanssa ja enimmäkseen kahden hänen kanssaan. Nyt vasta imetyksen loputtua on ollut rennompi olo jättää lapsi pidemmäksi aikaa isän tai isovanhempien hoitoon. Muita varteenotettavia hoitajia meillä ei olekaan, koska lapsi ei aina hirveän nopeasti muille lämpiä ja tuntuisi kamalalta jättää lapsi itkevänä hoitoon. Kun ei kerran ole pakko. Öitä ei olla erossa oltu, mutta joitakin tunteja päiväsaikaan. Olen hoitanut yöt yksin tähän asti, ja isä ei oikein kelpaa vieläkään öiseen aikaan lohduttajaksi. Mutta onneksi en ole enää niin nuori, että menojalka hirveästi vipattaisi ja olisi pakko päästä juhlimaan ja vapauteen. Tällä hetkellä tärkein tehtäväni on olla äiti ja tämä pikkulapsiaika kestää niin häviävän hetken vain, että ei tunnu hirveältä uhraukselta nyt keskittyä tähän sen aikaa, kuin minua tarvitaan. Kyllähän ihmiset uhraa elämänsä urallekin tekemällä ylipitkiä päiviä ja laiminlyömällä ihmissuhteensa ja unohtamalla nauttia muustakin elämästä ja ja tekevät tätä kymmeniä vuosia, eikä sitä kukaan ihmettele ja voivottele.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti