Kun ajatus ja teko ei kohtaa

Monella on kaikenlaisia mielipiteitä, odotuksia ja ajatuksia lapsen hoidosta ja kasvatuksesta ennen omaa lasta. Niin minullakin. Faktahan on, että joistain näistä joutuu luopumaan ja joistain haluaa luopua.

Mulla pieleen menneitä ajatuksia on useampiakin.

Ensimmäisenä kosahti kestovaippailu. Tuli vain liian monta mutkaa matkaan, enkä koskaan löytänyt tarpeeksi pitävää vaippaa. Tämä epäonnistuminen tuntuu pahalta niin ympäristön näkökulmasta, että lapsen kemikaalirasituksenkin puolesta. Mutta aina ei voi olla täydellinen.

Yksi asia, mitä pidin tärkeänä, oli lapsen median käytön rajaaminen, tarkoittaen siis televisiota, tietokonetta, videoita ja muuta "liikkuvaa kuvaa". No, eipäs onnistunut. Taaperon ensimmäinen sana aamulla on muumi ja usein annan lapsen katsoa muumeja, jos on hankala tilanne. Kuten liian pitkä automatka, halu juoda kahvi rauhassa, tilanne, johon lapsen raivoitku ei sovi jne. Lapsi myös räpeltää luvattoman paljon älypuhelinta ja tablettia. Tosin näppäimet lukittuna, mutta silti. Koko ajan ei jaksa tapella tai kuunnella kiukkua tai miettiä jotain TOSI viihdyttävää, jotta taapero unohtaisi muumit. No, ei meillä sentään koko ajan ole telkkari päällä, mutta olisi kiva, jos lapsi ei olisi niin "kiintynyt" siihen.

Ruokailutkaan meillä ei ole menneet niinkuin strömsössä. Itse en syö lähes ollenkaan valmistuotteita tai edes puolivalmisteita. Siksi tuntui loogiselta tarjota samaa laadukasta kotona tehtyä ruokaa myös lapselle. Mutta voih, rakas lapseni oli hieman eri mieltä asiasta. Mun tuotokset harvemmin kelpasi, tosin ei kyllä aina purkkiruoatkaan, mutta niitä tuntui helpommalta tarjota päätä pyörittävälle lapselle. Ja alle yksivuotiaana mun omat pöperöt ei uponneet senkään vertaa. Nyt sentään syö enemmän mun sapuskoja, kuin purkkikamaa, mutta tarkkana tarvitsee silti olla, että maku ja koostumut pysyvät tasalaatuisina. Muuten tulee selkeästi kehonkielellä ilmaistuna EI kiitos! 

Muutenhan meillä onkin mennyt kaikki putkeen ja täydellisesti! (Vitsi)

Tähän hätään ei tule enempää mieleen, pitää kai nukkua yön yli ja jatkaa myöhemmin!

Jäähy ja muut rangaistukset

Nyt on taas mediassa ja blogeissa ollut paljonkin esillä jäähyjen ja rangaistuksien vahingollisuus/tarpeellisuus. Ammattilaisilta tulee enemmän ja enemmän sellaista palautetta, että rangaistukset nöyryyttävät lasta ja heikentävät lapsen turvallisuuden tunnetta ja voivat aiheuttaa aivoissa samanlaista reagointia kuin fyysinenkin väkivalta. Sillä eräänlaista väkivaltaahan se on, jos lapselle huudetaan, rangaistaan lapsenomaisesta käytöksestä, eristetään jäähylle tai evätään vanhempien rakkaus "kunnes lapsi osaa käyttäytyä".

Surullista, mutta tavan kansalaisilta tulee aivan erilaista viestiä jäähyjen ja rangaistuksien tarpeellisuudesta. On surullisia kommentteja, kuinka "minäkin sain aina piiskaa, kun olin ollut tuhma ja ihan hyvin kasvoin aikuiseksi" (olen vain katkera ja vihainen, enkä pysty luottamaan läheisiini ja puran turhautumistani viattomiin sivullisiin, tämä siis oma kärjistetty huomioni). Toiset syyttävät nuorison rappiotilaa sillä, että lapset eivät ole saaneet tarpeeksi piiskaa, kuten kultaisella seiskytluvulla. Itse taas pidän mahdollista nuorison rappiotilaa, tai pikemminkin ihmisten lisääntyvää henkistä pahoinvointia seurauksena siitä, että vanhempia ei kiinnosta olla läsnä lastensa elämässä. On joko liian kiire toteuttaa itseään tai työstressi vie kaiken energian ja lapset on helpompi komentaa jäähylle, kuin kuunnella heidän asiansa tai auttaa heitä selvittämään ongelmansa. Monet myös perustelevat jäähyjä ja rangaistuksia sillä, ettei tilanteessa auta muu, kuin lapsen rankaiseminen. Pelkällä puhumisella lapsi vain toistaa kielletyn asian loputtomasti ja vasta rankaisun uhka saa lapsen olemaan kiltisti. Itse taas uskallan olla eri mieltä tästäkin. On aivan eri asia kiljua lapselle satoja kertoja päivässä, että älä tee sitä tai älä tee tätä, kuin kertoa lapselle oikeampi tapa toimia. Luin jostain, että lapset haluavat luonnostaan olla vanhemmille/ympäristölleen mieliksi, sen takia kiellot saavat aikaiseksi vain kapinaa, koska lapsi hämmentyy siitä, että tekee koko ajan väärin eikä koskaan onnistu miellyttää vanhempiaan. Sen vuoksi onkin parempi kertoa lapselle, joka esimerkiksi menee availemaan aikuisille tarkoitettuja kaappeja, että laitahan ovi kiinni, noin, mennään leikkimään jollain leikkimiseen soveltuvalla asialla. Toimii jopa taaperolla, vaikka hienosäätöä tietenkin vielä tarvitaan. 

Joskus epätoivottuun käytökseen on myös syynsä. Lapsi voi olla stressantunut tai turhautunut tai haluaa huomiota tai ihan mitä vain, mutta jos syy käytökseen on löydettävissä, niin eikö ole helpompaa jutella lapsen kanssa ja selvittää, mikä tekisi lapsen olon kivemmaksi. "Korjaamalla" syyn ei sitten ole enää seuraustakaan. Tällaisissa tilanteissa rankaiseminen saa lapsen vain vihaisemmaksi, hänellähän on paha mieli jostain asiasta, ja hän haluaisi ymmärrystä ja helpotusta oloonsa, mutta sen sijaan saakin vain hylkäyskokemuksen tai menettää jonkin asian, lelun, mukavan tekemisen tai vanhempien rakkauden. 

Joskus taas lapsen käytökseen ei löydy muuta syytä, kuin että hän on lapsi. Tietyn ikäiset lapset nyt vain tekevät tietynlaisia asioita, tai eivät osaa tehdä tiettyjä asioita tai mahdollisesti eivät tajua jostakin teosta aiheutuvia seurauksia. Tässäkin tapauksessa on ihan idioottimaista rangaista lasta siitä, että hän käyttäytyy kuten lapset käyttäytyy. Ja joskus lapset tekevät virheitä, samalla tavalla kuin aikuisetkin. Jos itse unohdat ostaa maitoa kaupasta, niin olisiko se mielestäsi ihan ok, että kumppanisi passittaisi sinut ikävuosia vastaavan minuuttimäärän kestävälle jäähylle, tai sanoisi, ettei halaa sinua, ennen kuin olet miettinyt tekoasi ja pyytänyt anteeksi? Lapsetkin ovat inhimillisiä, ja kaipaavat ymmärrystä samalla tavalla kuin aikuisetkin.

Eräässä kasvatuskirjassa (en muista nimeä, enkä itse ole kirjaa lukenut) kehoitetaan myös miettimään, että onko ongelma vanhemman vai lapsen. Jos sinua häiritsee se, että lapsesi tyhjentää jonkin laatikon lattialle ja levittää tavarat ympäriinsä, niin ongelma on sinun eikä lapsen. Sinulla on mahdollisuus esimerkiksi tyhjentää laatikko levitettävästä tavarasta tai hankkia laatikkoon lapsilukko tai olla yksinkertaisesti välittämättä lapsen touhuista. Tietyn ikäiseltä lapselta pystyy jo pyytämään, että hän siivoaa tavarat takaisin laatikkoon tutkittuaan niitä tarpeeksi. Ylipäänsäkin monet vanhemmat yrittävät kontrolloida ja määrätä lapsiaan liikaa, jolloin tietenkin on odotettavissa aika paljon konflikteja ja tilanteita, joissa lapsi kokee oman määräämisvaltansa rajatun tarpeettomasti. Valitsemalla omat taistelunsa (kuten, että ketään ei saa lyödä tai loukata sanallisesti, tavaroita ei hajoiteta, aikuisen jutellessa lapsi odottaa vuoroansa, mutta ei tietenkään kohtuuttoman pitkään jne) pääsee paljon helpommalla ja lapsikin todennäköisesti kuuntelee vanhemman toivomuksia/pyyntöjä paremmin silloin, kun saa enimmäkseen olla "rauhassa" käskyiltä ja komennoilta. 

Usein määräyksiä ja sääntöjä perustellaan sillä, että lapselle ei saa antaa liikaa vapauksia, koska muuten hän hämmentyy ja tuntee olonsa turvattomaksi. Ehkä tämäkin on osaksi totta ja itsekin tiedän, että tietyt asiat määrään minä, koska olen aikuinen ja vastuussa lapsesta. Mutta tämä ei missään nimessä estä aikuista kuuntelemasta lastaan ja lapsensa mielipidettä asiasta ja jos on aihetta, niin vanhempi voi joustaa omista mielipiteistänsä ja tehdä kompromissin lapsen hyväksi. Lapselle on tärkeää tietää, että hänenkin mielipiteillänsä ja ajatuksillansa on väliä ja ne ovat merkittäviä eivätkä turhanpäiväisiä. Emme voi määrätä lasta täysi-ikäiseksi asti ikinä kuuntelematta heidän omia mielipiteitään tai antamatta heidän tehdä omia ratkaisujaan ja sitten yhtäkkiä olettaa, että nyt lapsi osaa toimia täysin itsenäisesti ja oikein, koska olen vanhempana aina tehnyt "oikeat" päätökset hänen puolestansa. Joskus on myös ihan paikallaan antaa lapsen tehdä virheitä ja itse tulla siihen johtopäätökseen, että tämä asia ei kannattanutkaan. 

Itse siis yritän pärjätä lapsieni kanssa ilman rangaistuksia. Tietenkin joskus varmaan tapahtuu tietynlaisia seuraamuksia, esimerkiksi jos lapsi heittelee kaiken ruoan lattialle, eikä enää syö, niin ruokailu loppuu, jos näyttää siltä, että lapsella ei ole enää nälkä. Mutta tämä ei ole rangaistus, vaan jos lapsella ei ole enää nälkä, niin se ei oikeuta ruoalla leikkimistä vaan silloin ruoka korjataan pois ja jatketaan jotain oikeaa leikkiä. 

Olen myös ihan pienestä vauvasta asti ottanut lapseni syliin, jos hän itkee jostain syystä. Joskus kun on ollut jotain todella tärkeää puuhaa kesken ja lapseni on kitissyt tylsyyttä tms niin olen tehnyt asiani loppuun ja vasta sitten huomioinut lapseni. Mutta pääpiirteissään olen yrittänyt olla aina lapseni saatavilla, jos hänellä on ollut paha mieli. Ja näin toimin edelleenkin, jos hänelle tulee suru tai kiukku. Olen kuullut, että kaikki lapset eivät syliä kelpuuta kiukun hetkellä, mutta en ole varma paljonko se vaikuttaa, jos monesti on saanut itkeä yksinään pahan mielen tultua. Voi olla, että tämä on enemmän persoona kysymys, mutta voi myös olla, että lapsi on oppinut olemaan ilman sylin lohtua. No jokatapauksessa olen onnellinen siitä, että meillä syli ainakin vielä kelpaa, vaikka olisin itse lapsen kiukun aiheuttanut. Sylillä ja kosketuksella on ihanan rauhoittava vaikutus lapseen (ja aikuiseenkin) ja sylissä on helppo sanoittaa lapsen tunteita ja jutella tilanteesta. Tämä on osaksi meidän arjen helpotus ja lapseni tyyntyy aika nopeasti eikä minkunkaan tarvitse kuunnella monen tunnin kiukkuamista ja kitinää. 

Lapseni ei osaa vielä puhua, joten välillä on aika hankalaakin tajuta, että missä mättää. Joskus se on todella pieni juttu minun näkökulmastani, mutta lapseni jatkaa inttämistä, kunnes tajuan homman jujun. Kyse voi olla esimerkiksi jostain tietystä lelusta, jonka lapsi haluaa käteensä, ennen kuin jatkamme asiaa, mitä olimme tekemässä. Kerran lapsi halusi laittaa juomapullonsa takaisin pöydän päälle, mistä sen alunperin otimme. Olisin tietenkin voinut jyrätä lapsen halun yli ja tehdä, kuten olin alunperin suunnitellut ja kuunnellut kiukkua kauemmin. Mutta kun meillä ei yleensä täällä kotona ole sen kummemin kiirettä, niin koen mielekkäämmäksi sekä itseni, että lapseni kannalta, selvittää lapselle tärkeä asia, vaikka itseni mielestä se olisi kovinkin vähäpätöinen. Omasta lapsuudestani on juurikin jäänyt parhaiten mieleen kohtaamiset aikuisten kanssa silloin, kun minun sanaani, mielipidettäni, tahtoani tai asiaani on väheksytty sen vuoksi, että olen lapsi ja automaattisesti vähäpätöinen tai "väärässä". Nämä asiat jäivät pitkiksi aikoihin kalvamaan mieltä ja aiheuttivat kovasti pahaa mieltä. En halua, että lapseni kokee vanhempiensa osalta tällaista alentamista. Omalla kohdallanikin onneksi nämä muistot liittyvät muihin aikuisiin, kuin omiin vanhempiini. 

Tässä maratonpostaus, mahdollisesti jatkan aiheesta myöhemmin. Nyt tämä jo tuntuu liian pitkältä, vaikka kaikkia aspekteja en ehtinytkään käydä läpi.

Unikoulu, mikä kirosana!

Netistä, vauvalehdistä sun muualta löytyy jos jonkinlaisia unikoulusuosituksia ja virityksiä. Oikein sydäntä kylmää välillä lukea "onnistuneita" tarinoita unikouluista. Ja heti alkuun pitää sanoa, että en kiellä, etteikö äidin (tai isän) jaksamisellakin ole merkitystä ja unikoulujakin on erilaisia ja osa jopa ihan inhimillisiä. Ja osa lapsista (tai siis vauvoista) on helpompi saada itsekseen nukahtamaan kuin toiset. Toisilla on sisäänrakennettu rytmi todella vahva ja nukahtavat kunhan laskee sänkyyn. Ja toiset lapset eivät halua jäädä ollenkaan yksin nukkumaan ja huutavat kurkku suorana, jos vanhempi yrittää livahtaa makuuhuoneesta ennen täydellistä simahtamista. Meille on suotu yksi näitä jälkimmäisiä tapauksia. Olemme jopa siitä harvinaisia, että meillä lapsi nukkuu aika paljon paremmin, kun saa nukkua vanhempien välissä. Viimeistään aamuyöllä pitää päästä kainaloon nukkumaan.

Sen suurempaa faktaa ja tutkimustietoa mulla ei ole käsillä, mutta tässä ajatuksia, jotka kumpuavat äitiyden tuomasta kokemuksesta.

Ensinnäkin jokaisen vanhemman pitäisi ennen unikouluun tai vastaavaan ryhtymistä tarkastella asiaa lapsensa näkökulmasta. Onko lapsi tarpeeksi vanha yövieroitukseen, nukahtamaan itsekseen, nukkumaan yönsä heräämättä tai mikä vanhemman tavoite lapselleen onkaan. Itse olen aina ajoittain (lähinnä oman jaksamisen ja lapsen parempien yöunien vuoksi) yrittänyt esimerkiksi yövieroitusta. Mutta joka kerralla lapselta on tullut niin kovat vastalauseet, ettei asiassa ole ollut mitään järkeä. Jos lapsen on nälkä, niin pakkohan sen on yömaitonsa saada, vaikka joku tilasto sanoisikin, että yli yksivuotiaan, tai puolivuotiaan ei tarvitse öisin syödä. Piti siis odottaa, että aika on kypsä ja lapsi valmis asiaan. Kyllähän se välillä hiukan sapetti herätä monta kertaa yössä imettämään, mutta aika nopeasti tämä pikkulapsiaika kuitenkin menee. Toisaalta hieman enemmän ymmärrystä annan äideille, jotka joutuvat palaamaan töihin aikaisessa vaiheessa, itse en olisi näillä yöunilla ollut kovin työkuntoinen.

Toiseksi, vanhempien pitäisi olla avoinna kuuntelemaan sydäntään ja perääntymään tarpeen vaatiessa. Jos jokin asia tuntuu pahalta tehdä lapselle, niin silloin olisi hyvä luottaa siihen ajatukseen ja olla tekemättä asiaa (ajatus Alfie Kohnin kirjasta). Tämä pätee kaikkeen lastenkasvatuksessa, mutta erityisesti tämä on unikouluun sopiva.  Jos tuntuu kamalalta huudattaa/itkettää tuntikausia (tai edes minuuttia) lastaan, niin ehkä olisi hyvä myöntää, että se ehkä onkin kamalaa. Ja lapsesta varsinkin. Tää nyt varmaan nostaa karvat pystyyn joiltakin vanhemmilta, mutta mun mielestä on ihan käsittämätöntä, että joku pystyy omaa kullannuppuansa itkettämään ilman, että on itse läsnä tarjoamassa tukea ja lohtua ja syliä tai mitä lapsi nyt onkaan vailla. Mulla vaan sydän särkyy, jos joku jättää lapsen yksin itkemään. Etenkin jos se yksin itkeminen tapahtuu pimeässä makuuhuoneessa. No, mua sitten onkin soimattu siitä, kun otan lapsen lähes aina syliin, kun lapsi itkee. Kuulemma pilaan lapsen ja hemmottelen liikaa ja mitä vielä. No, mun äidinvaisto sanoo, että jos lapsi saa lohtua sylistä, niin lapselle paras paikka oppia tunteiden hallintaa on sylissä, missä voi rauhassa itkeä pahan mielen pois ja samalla lapsi saa kokemuksen, että kelpaa, vaikka olisikin vihainen/surullinen tai mikä nyt onkaan itkemisen syy. Ja tietenkin lapsi oppii samalla, että tunteet on ok ja on myös ihan ok ottaa tukea vastaan, jos on allapäin. Asioista ei tarvitse selvitä yksin, etenkään silloin, kun on vasta vähän reilun vuoden. Eikä aikuisenakaan, harmittavan moni aikuinenkaan ei osaa hakea tukea ja lohtua edes omalta kumppaniltaan vaan painii yksin ikävien tunteiden ja ajatuksien kanssa. Tällaisia itsekseen pärjääjiä meistä on koulutettu.

Kolmanneksi, yritä ymmärtää lapsesi tarpeita ja älä lannistu takapakeista.
Tällä viittaan siihen, että lähes kaikilla lapsilla tulee vaiheita ja aikoja, jolloin nukkuminen on vaikeampaa tai tulee herättyä monta mertaa yössä. Olen jotenkin surullisena kuunnellut joidenkin äitien raivoamista asiasta, ihan niinkuin lapsi heräisi tahallaan. Osa jopa ajaa huudatusunikoulun läpi monta kertaa, kun aina lapsi alkaa jossain vaiheessa heräilemään. Itse yritän aina ensin ongelmatilanteessa (oli se sitten nukutus tai joku muu aihe) ajatella asiaa ensin lapsen näkökulmasta. Miksi lapsi herää, onko kipuja, kaipaako syliä ja turvaa, onko nälkä tai jano, onko lapsi oppinut juuri liikkumaan tai jotain muuta uutta jännää, joka tulee uniin asti häiritsemään vai voiko kyseessä olla allergiset oireet tai muu fysiologinen ongelma. On jotenkin vaikeaa ajatella, että lapsi heräisi ilman syytä vain kiusatakseen vanhempiaan. Tämän kun pitää mielessä niinä öisinä pimeinä tunteina, kun itseä väsyttää ja ottaa päähän ja univelkaa on jo muutenkin ja lapsen kanssa joutuu valvomaan, niin on ja askeleen pidemmällä. Onhan se vaikeaa valvoa väsyneenä, eihän valvottamista turhaan käytetä kidutuskeinona, mutta kun kaivaa sielustansa edes pienet empatian tunteet, niin valvomista jaksaa hiukan paremmin. Voin itsekin myöntää, että pariin otteeseen on hiukan hermot menneet, kun ei lasta saanut unille. Siinä vaiheessa piti vaan katsoa peiliin ja tehdä asennemuutos. Ei se ole lapsen vika, että telkkarista tulee joku muka hyvä ohjelma, jota haluisin seurata ja siksi haluaisin lapsen nukahtava x-minuutissa. Tai se, että olen unohtanut tehdä itselleni ruokaa, ja on niin nälkä, että näköä haittaa, ja lapsen sängyssä venkoilu ottaa vaan armottomasti päähän. Eikä sekään ole lapsen vika, että naapurin lapsi nukahtaa itse, kunhan sen vie sänkyyn ja oma mukula ei sitä samaa tee. Yllättävän paljon auttoi tällainen pieni aivopesu. Tämän hetken, kun lapsi minua tarvitsee ja on näin pieni, kestää vain hetken ja olisi vääryys olla antamatta lapselle aikaa ja läsnäoloa, jos se lapselle on sillä hetkellä tärkeää.

(Pitipä käydä nukuttamassa lapsi. Jos ajatus on hukassa, niin johtuu siitä)

Pehmeämpi vieroitus
Meillä homma on toiminut tai ollut toimimatta näin. 1 v 3 kuukauden ikään asti imetin lasta päivällä ja yöllä silloin, kun lapsi oli sitä vailla eli joskus vähemmän ja joskus lähes koko ajan. Viimeinen kuukausi kyllä oli hidasta vieroitusta, koska uuden raskauden vuoksi maitovarat ehtyi ja imetys oli aika näennäistä. Lapselle toki tärkeää, mutta itseä alkoi tuskastuttamaan, kun rinnat kipeänä ja lapsi ei koskaan saanut tarpeekseen maitoa ja imetykset venyivät ja venyivät. Pullo tai tutti ei ole meillä kelvannut, joten niistä ei ollut apua tähän. Onneksi lapselle alkoi vihdoin kelvata lehmän maito, jolla olemme sitten korvanneet äidinmaidon kaipuun. Imetyksen lopettaminen oli siinä mielessä hankalaa, että se on liittynyt vahvasti yöunille menoon sekä yöllä uudelleen nukahtamiseen. Mutta pikkuhiljaa aloin lyhentämään imetyksen kestoa, eli irroitin otteen rinnasti, kun lapsi rauhoittui. Jos lapsi yltyi uudestaan itkemään, niin yritin antaa vettä nokkamukin tyylisestä pullosta. Jos lapsi ei vettä huolinut, niin imetin taas hetken ja irrotin otteen. Näin lapsi ei nukahtanut rinnalle vaan rauhoittui muuten. Jossain vaiheessa aloin tarjoamaan pelkkää vettä öisin, kun lapsi heräsi tai jos ei vesi kelvannut, niin yritin silittää lapsen uneen uudelleen. Joskus itku oli sen verran voimakasta ja oma jaksaminen kortilla ja turvauduin lyhyeen imetykseen. Lopulta sitten huomasin, että lapsi ei maitoa yöllä tarvitse ja silloin tuntui hyvältä ajankohdalta olla antamatta rintaa nukutuksen hetkellä. Jonkin verran tuli itkua, enemmän kylläkin raivoamista, kun ei saanutkaan maitoa, mutta otin syliin (jos lapsi kelpuutti sylin) tai silittelin tai olin vain läsnä. Muutaman illan jälkeen alkoi jo helpottamaan. Sen jälkeen myös yöunet rauhoittuivat aika tavalla. Jokusen yön lapsi heräsi janoisena ja annoin vettä, mutta on meillä jo parit yöt nukuttu ihan kokonaankin.

Nyt seuraava haaste onkin saada lapsi nukahtamaan hieman nopeammin ja mieluiten omaan sänkyyn (putoamisvaaran vuoksi). Eilen pinnikseen laitto sai aikaan vain kauhean itkun. Nukutin siis meidän sänkyyn ja siirsin nukkuvan lapsen omaan sänkyynsä. Tänään muru oli sen verran väsynyt, että unilaulun jälkeen makoili hetken meidän sängyssä, mutta onnistuin puoliksi hereillä olevan lapsen siirtämään ilman itkua omaan sänkyynsä. Muutama minuutti ja sain poistua makkarista. Ah, tällaista kun tämä olisi aina. No tässäkin asiassa, kuten yövieroituksessa, meinaan mennä tilanteen mukaan ja omia sekä lapsen tarpeita kuunnellen. Jos lapsi tarvitsee syliä, tai sen verran kokonaisvaltaista läheisyyttä, että pinnikseen laitto tuntuu eristykseltä, niin sitten nukutan meidän sänkyyn. Jos taas jää pinnikseen suosiolla, niin nukutan sinne. Pikkuhiljaa varmaan yritän vähentää silittelyjä, jos lapsi nukahtaa ilmankin, ja lopulta ihanteellista olisi, että lapsi jää omaan sänkyynsä ja itse voin poistua makuuhuoneesta ennen lapsen nukahtamista. Tavoiteaika olisi, että maaliskuussa lapsi nukahtaisi suht koht iisisti, koska silloin meille saapuu uusi nukutettava. Aikaa on siis noin neljä kuukautta. Mutta jos ei onnistu, niin sitten yritetään vaan pärjätä jotenkin.

Ensimmäinen vuosi pähkinänkuoressa

Minulle oli tärkeää jo raskausaikana suojella tulevaa lastani. Olen jo pidempään ollut huolissani kemikaaleista ja niiden vaikutuksesta ihmisiin, eläimiin ja luontoon. Sen vuoksi olen jo pidempään hippeillyt ja yrittänyt elää lisäaineetonta ja mahdollisimman kemikaalivapaata elämää. Raskaana ollessa tämä tietenkin vielä korostui. Lopetin deodorantin käytön (käytössä kristallikivi ja kookosöljy), en värjännyt hiuksiani (paitsi kerran luomusti), käytin luomupalashampoota ja käytin vain kookosöljyä kosteuttamaan ihoa. Yritin syödä terveellisesti ja käytin lisäravinteista d-vitamiinia (vahvaa), mustaherukkaöljykapseleita, magnesiumsitraattia sekä maktohappobakteereja. Keskivaiheen jälkeen tarvitsin myös rautalisää joten käytin floradixiä, joka nostikin rauta-arvoja mukavasti. Yritin myös elää mahdollisimman rentoa ja stressitöntä elämää, jottei vauva saisi kauheasti stressihormoneja.  Kävin myös vyöhyketerapiassa raskauden ajan ja koin sen erittäin tarpeelliseksi ja auttoi hyvin kaikenlaisiin vaivoihin. Käytin myös tarpeen mukaan homeopaattisia tuotteita.  Kerran viikossa kävin äitiysjoogassa. Kävin loppuun asti myös kuntosalilla ja erilaisilla ryhmäliikuntatunneilla. Ja olo oli mitä mainioin koko raskauden ajan.

Synnytyksessä minulle oli tärkeää, että sain synnyttää luomusti. Tietenkin tausta-ajatuksena oli turvautua lääkkeisiin, jos se olisi ollut synnytyksen kannalta tarpeellista. Parhaimmat kivunlievitykset olivat joogalaulu, tens-laite sekä lämpötyynyt. Hetkeksi pääsin myös ammeeseen ja sekin oli aivan ihana keino lievittää kipua, etenkin jos olisin hieman aiemmin päässyt pulikoimaan. Synnytys meni ihanasti ja suunnitellusti ja sain heti terveen vauvan ihoa vasten. Toivomuslistalla oli myös rauhalliset ensi hetket ja sekin toteutui. Saimme pari tuntia ihmetellä yhdessä maailmaa, ennen kuin lapsi mitattiin ja kapaloitiin.

Täysimetys oli myös yksi tavoitteista. Siinäkin onnistuin melkein. Aluksi jouduin pari kertaa tarjoamaan korviketta, jotta kipeät rintani saivat edes hetken levätä. Mutta pari tahmeaa ensikuukautta kärvisteltyäni imetys alkoikin tuntua aivan ihanalta. Sitä sitten kestikin 15 kuukautta, kunnes tämä uusi raskaus laittoi maitohanat kiinni ja oli vähän pakko lopettaa.

Olemme eläneet melko lapsentahtisesti. Imetin silloin kun lapsi sitä halusi. Lapsi on päässyt syliin/kantoliinaan aina kun on sitä halunnut. Syödään ja nukutaan silloin kun nälättää tai nukuttaa. Jonkinlainen rytmikin on, mutta aika löyhästi toimii tällä painoksella. Lapsi nukkuu enimmäkseen perhepedissä. Ensimmäiset kuukaudet aina meidän vieressä, mutta opittuaan liikkumaan enemmän, on ollut pakko siirtää alkuöiksi pinnasänkyyn, ettei putoa. Nykyään taapero nukkuu alkuyön pinniksessä ja joskus aamuyöllä rääkäisee ja silloin siirrän viekkuun nukkumaan, jolloin saadaan kaikki heti unen päästä kiinni.

Unikouluja ei olla pidetty. Oikeastaan kavahdan lapsen liian aikaista itsenäistämistä ja yksin itkettämistä. Olisihan se kiva, kun olisi sellainen itsekseen nukahtava lapsi, mutta meille ei nyt sattunut sellaista ja ei tuntunut oikealta opettaa sellaista hirveän huudon kanssa. Olen siis yrittänyt kyllä jättää lapsen aina ajoittain itsekseen nukahtamaan, mutta kun lapsi kerran kaipaa toista vanhempaa seurakseen ja turvakseen niin pitäähän siellä sitten jonkun olla. Yövieroittaminen ja samalla imetyksen lopettaminenkin tehtiin hyvin hitaasti kuukauden aikana. Itkuilta ei kyllä vältytty, mutta olin koko ajan lapsen lähellä tai lapsi sylissä ja onneksi itku oli harmistusitkua, kun ei saanutkaan maitoa tarpeeksi. Aiemmin, kun yritin vähentää yösyöttöjä, oli itku niin hätää täynnä, ettei pystynyt vähentämään. Nyt aika oli kypsä, ja tajusihan lapsi itsekin, että vähän turhaa se tissin imeminen on, kun ei oikein maitoakaan tullut enää.

Elämme aikamoisessa symbioosissa taaperon kanssa. Isä on onneksi aivan yhtä pop kuin äitikin, mutta olosuhteiden vuoksi, olen lähes aina lapsen kanssa ja enimmäkseen kahden hänen kanssaan. Nyt vasta imetyksen loputtua on ollut rennompi olo jättää lapsi pidemmäksi aikaa isän tai isovanhempien hoitoon. Muita varteenotettavia hoitajia meillä ei olekaan, koska lapsi ei aina hirveän nopeasti muille lämpiä ja tuntuisi kamalalta jättää lapsi itkevänä hoitoon. Kun ei kerran ole pakko. Öitä ei olla erossa oltu, mutta joitakin tunteja päiväsaikaan. Olen hoitanut yöt yksin tähän asti, ja isä ei oikein kelpaa vieläkään öiseen aikaan lohduttajaksi. Mutta onneksi en ole enää niin nuori, että menojalka hirveästi vipattaisi ja olisi pakko päästä juhlimaan ja vapauteen. Tällä hetkellä tärkein tehtäväni on olla äiti ja tämä pikkulapsiaika kestää niin häviävän hetken vain, että ei tunnu hirveältä uhraukselta nyt keskittyä tähän sen aikaa, kuin minua tarvitaan. Kyllähän ihmiset uhraa elämänsä urallekin tekemällä ylipitkiä päiviä ja laiminlyömällä ihmissuhteensa ja unohtamalla nauttia muustakin elämästä ja ja tekevät tätä kymmeniä vuosia, eikä sitä kukaan ihmettele ja voivottele.

Tästä näin ja noin

Olen taaperon äiti ja toinen lapsi on tulossa. (Mieskin löytyy!) Äitinä siis alkutaipaleella, mutta ideoita lapsen kanssa olemisesta sekä kasvatuksesta on jo kaikenlaisia.

Olen tällainen kotipsykologi ja kovasti kiinnostaa ihmisten käyttäytymiseen vaikuttavat asiat ja olenkin tehnyt pohdintoja sekä päätelmiä seuraamalla lähipiirin perheitä, mutta myös ihan tuttuja sekä tuntemattomia aikuisia työpaikoilla ja oikeastaan missä vain. Ennen omaa lasta minulla oli kaikenlaisia näkökulmia lastenkasvatukseen ja muuhun. Olin pääpiirteissä sitä mieltä, että autoritäärinen kasvatus on ainoa oikea tapa. Lasta ei tietenkään saisi lyödä, mutta pieni nippaus tai tuntuvat rangaistukset tottelemattomuudesta sun muusta olisivat ehdottoman tarpeelliset. Tiukka pitää olla, ja lapsen pitää tietää, kuka määrää. Lapselle huutaminen ja nöyryyttäminen ja tarpeettomasti pahan mielen tuottaminen on kuitenkin aina tuntunut pahalta, jos sellaista olen nähnyt, mutta en kokenut oman ajattelutavan olevan ristiriidassa tämän asian kanssa. KUNNES se oma kullanmuru syntyi!

Olen melko aktiivinen erinäisillä keskustelupalstoilla, joten monelaiset kasvatustavat on tullut tutuiksi sieltäkin ja sitä kautta huomasin, miten eri tavalla joku toinen näkee äitiyden. Itselle tuli heti lapsen synnyttyä niin vahvat suojelutuntemukset, että tuntui aivan absurdilta lukea muiden äitien keskusteluja tietyistä aiheista. Kuten lapsen hoitoon jättäminen päiviksi, unikoulut, oman elämän rajoittuminen, lapsen kouluttaminen ja rankaiseminen jne. Monen mutkan kautta löysin Kiintymysvanhemmuusryhmiä ja sieltä aivan mainion käsikirjan vanhemmille: Alfie Kohn- Unconditional parenting.

Minulle varaukseton vanhemmuus (ja rakkaus) sekä eräänlainen kiintymysvanhemmuus tuntuu hyvinkin omalta kasvatustavalta, ainakin tällä hetkellä. En silti soimaa muiden vanhempien erilaisia ratkaisuja, kaikki lapset ovat erilaisia ja samaten vanhemmat sekä elämäntilanteet. Minun ideaalisessa maailmassa kaikki toimisivat ihanteellisesti ja oikein lapsen näkökulmasta, mutta mahdotontahan se on. En itsekään aina osaa ja jaksa olla ihanteitteni mukainen. Mitä väsyneempi olen, sitä heikommin suoriudun taaperon eteeni lataamista haasteista. Mutta ainakin yritän parhaani. Ja aika hyvin olen onnistunutkin tähän mennessä. Enimmäkseen meidän arki on ihanaa, hauskaa, hellyyttävää ja ongelmia on hyvin vähän. En tiedä, kuinka paljon oikeasti omat tekemiseni ovat asiaan vaikuttaneet ja paljonko on kiinni ihan meidän perhedynamiikasta sekä hyvin yhteensopivista sekä rauhallisista luonteistamme. No aika näyttää, kunhan uusin tulokkaamme on putkahtanut ulos. Jotenkin minulla on sellainen hytinä, että sieltä on tulossa aivan erilainen lapsi, kuin tämä esikoinen.