Tiesin, että arki tulisi olemaan haasteellista, kun ei ole juuri hoitopaikkoja tai tukiverkkoja käytettävissä. Mutta se yllätti, miten omat hermot ei enää riitäkään kaikissa tilanteissa. Kun ei saa syödä eikä juoda eikä nukkua saati käydä vessassa rauhassa ja joinain päivinä joku itkee koko ajan ja vanhempi tekee tuhojaan tai mukiloi pienempää, niin äitiyden ilo oli aika kaukana.
Ensimmäiset kuukaudet vauva itki vain, koska oli diagnosoimaton allergia. Sen jälkeen elämä helpottui, kunnes vauva lähti liikkeelle ja esikoista harmitti leikkikaluja tutkiva vauva. Silloin ei voinut lapsia jättää sekunniksikaan kaksin, koska isompi oli heti raapimassa tai tönimässä pienempää. Sitten alkoi vauvan eroahdistukset ja olisi pitänyt kanniskella vauvaa aina mukana tai olla vauvan lähellä leikittämässä. Eroahdistusta on edelleen ilmassa, mutta sen kanssa pärjää jo.
Näin kirjoitettuna kuulostaa aika negatiiviselta ja pitää myöntää, että heikkoja hetkiä on ollut ja en ole aivan yltänyt omiin kasvatustavoitteisiini. Mutta pitää olla armollinen itselleen, olen kuitenkin tehnyt parhaimpani, aina ei vaan ole voimavarat ihan riittäneet.
Onneksi ihania ja hyviä hetkiä on ollut paljon. Lasten kikattelu toisilleen ja yhdessä leikkimiset. Vauvan kasvu ja kehittyminen ja kun alkaa tuntemaan vauvan luonnetta ja persoonallisuutta. Esikoinenkin on edelleen ihana ja rakas, vaikka saakin mussa alkukantaisen resktion aikaan hyökätessään vauvan kimppuun. On nämä ihania muruja, ja elämä on rikasta (ja välillä raskasta).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti