Raivarit! Apua, mitä mä teen!

Lapsen kasvaessa myös lapsen tahto ja itsenäisyys kasvavat. Samalla lisääntyy itku ja kiukku, jos ei asiat mene lapsen haluamalla tavalla. Thomas Gordonin Toimiva Perhe- kirjassa on selitetty paljon lapsen tahdosta ja miten siihen on järkevintä suhtautua. Yritän itse noudattaa Gordonin oppeja, vaikka en aina täysin onnistukkaan. Avaan aihetta enemmän toisessa postauksessa. Nyt raivareihin:

Miksi lapsi itkee?

Jokaisessa itku- tai kiukkukohtauksessa pyrin selvittämään, mistä kiukku johtuu. Ensinnäkin se helpottaa omaa asennoitumista, kun tajuaa, miksi lapsi itkee. Ja toiseksi joskus on ihan paikallaan joko toteuttaa lapsen toive tai sitten sanoittaa paha mieli, mistä se sitten ikinä johtuukaan. 

Noin vuoden iästä parin vuoden ikään koin erityisen tärkeäksi toteuttaa lapsen toive, jos se oli mahdollinen eikä ristiriidassa omien tarpeitteni kanssa. Tämä siksi, että lapsi kokisi, että häntä kuunnellaan ja että hänenkin toiveillaan ja haluillaan on merkitystä vanhemmille. Välillä homma oli aika salapoliisin työtä, kun ei lapsi osannut sanallisesti kommunikoida. Mutta joko voin kiittää lapsen temperamenttia tai sitten olen tässä asiassa onnistunut, koska yleensä lapsi pääsee nopeasti harmistuksesta yli ja on muutenkin joustava, ja ehkäpä juuri sen takia, koska tietää, että häntäkin kuunnellaan ja hänen mielipiteillään on väliä. Eli lapsen ei tarvitse "uhmata" uhmaamisen takia vaan hän ilmaisee vain tahtonsa ja siihen tahtoon reagoidaan aina positiivisesti. Mikä ei siis tarkoita myöntymistä vaan että vanhemman asenne on positiivinen eikä vanhempi ajattele, että lapsi uhmaa kiusatakseen tai ollakseen hankala. Tai että lapsi uhmaa, koska on uhmaiässä. Ajattelen että lapsi vaan ilmaisee tahtonsa ja pettymyksensä omien taitojensa tasolla, aivan niinkuin aikuisetkin.

Kahden ikävuoden maissa lapselle alkoi tulla erilaisia, enemmän abstrakteista syistä johtuvia mielenilmauksia. Kiukun saattoi laukaista esimerkiksi väärässä asennossa oleva lelu, mutta perimmäinen syy kiukulle oli kuitenkin joku isompi ja syvempi tuntemus, esimerkiksi päivän aikana kertyneet turhautumisen tuntemukset, väsymys, kateus sisarusta kohtaan tai jokin pelko. Tällaisissa hetkissä ei tietenkään ole mitään mieltä alkaa korjaamaan pientä pielessä olevaa asiaa, silloin usein jopa käy niin, että lapsen kiukku vain yltyy ja tulee eipäsjoopas-tilanne. Eli lapsi haluaa muttei haluakaan ja on erittäin turhautunut.

Tilanne päällä, mitä sitten?

Paras keino on olla itse varma ja rauhallinen, eli olla niin, että lapsen raivo ei vaikuta omiin tunteisiini. Näin lapsi kokee, että on turvallista purkaa tuntemuksensa ulos. Jos lapsi haluaa syliin, niin otan lapsen syliin ja halaan ja heijaan ja kerron, että lapsen tuntemukset on normaaleja ja ettei ole mitään hätää. Jos lapsi taas on hyvin fyysinen eikä halua syliin, niin kerron lapselle, että ymmärrän kiukun syyn ja että on ok olla kiukkuinen. Kerron myös, että syliin saa tulla, jos ja kun haluaa. Sen jälkeen kerron, että olen lähellä ja jatkan omia hommiani. Välillä käyn kysymässä, että haluaako lapsi syliin tai halauksen. Esikoinen ei siis aina itse aktiivisesti hakeudu syliin, vaan minun pitää sitä ehdottaa. Kun tilanne on laantunut, niin asia käsitellään. 

Joskus kun lapsi itkee kovasti jotain, niin ympärillä olijat usein hermostuvat ja yrittävät paniikissa saada sopua aikaiseksi ehdottamalla ja selittämällä kaikenlaista. Oman taaperoni kanssa tämä vain pahentaa tilannetta ja pidentää itkun kestoa. Olen ajatellut asian niin, että aikuisten hätääntyminen antaa lapselle viestin, että ongelma on isompi kuin onkaan ja lapsenkin kuuluu hätääntyä.

Tunteiden sanoitus

Usein taapero on kiukkuisena puheen ulottumattomissa. Silloin ei siis välttämättä sanoitukset ja selitykset toimi. Sen takia asioita onkin parempi käydä läpi vasta, kun tilanne on rauhoittunut. 

Jos osaat aavistaa syyn kiukulle (esimerkiksi ikävä hoitopäivän jälkeen, väsymys, nälkä, kiireinen päivä, mustasukkaisuus, ärtynyt tai väsynyt vanhempi) niin tässä vaiheessa on hyvä sanoittaa lapselle asia. 

Toimiiko käytännössä?

Joskus omat voimavarat ovat sen verran lopussa, että ei ole aikaa ja energiaa millekään ylimääräiselle. Silloin tulee vajottua lapsen tasolle ja selkäytimestä tuleviin reaktioihin. On tullut hypittyä tasajalkaa ja huudettua ja kerrottua lapselle, että nyt on mitta täysi ja nyt en jaksa tällaista meininkiä enää sekuntiakaan. Tällaisen purkauksen jälkeen onkin sitten vain tie ylöspäin. 

Nämäkin hetket on usein estettävissä, itsellä ne johtuvat joko liian korkeista ja epärealistisista odotuksista tai siitä, että olen joustanut liikaa. Tilanteet menevät pieleen, jos olen tehnyt itselleni tehtävälistan (siivoamista, ruoanlaittoa ja ties mitä) ja kuvittelen että lapset nukkuisivat samaan aikaan ja pitkästi päiväunia tai olisivat muuten vaan rauhallisia ja huomaamattomia. Ja kun tilanne on jotain aivan päinvastaista, niin oma stressi lisääntyy ja vajoan lapsen tasolle. Näinä hetkinä auttaa syvään hengittäminen ja peiliin katsominen, jos siihen pystyn.